Aikaa on kulunut ja PALJON..

Tosiaan, aina välillä muistan blogini, sitten sen unohdan.
Nyt tässä yövuorossa istuessani koneella, muistin erinäisistä syistä mennä blogilistaan katsomaan erästä seuraamaani blogia. Sieltä sitten hoksasinkin tämän ja päätin josko sitä taas sitten päivittelisin...
Paljon on tapahtunut, niin paljon..
Iitua ei enää ole, Iitu siirtyi koirien taivaaseen, missä ei koskaan tarvitse olla kipeä. Missä ei koskaan tarvi olla arka...
Toivon, että Iitun on nyt hyvä olla, toivon ettei sen tarvi enää koskaan kärsiä.

Veera jäi sitten niin kovin yksin Iitun pois mentyä, Veera reagoi niin voimakkaasti Iitun pois menoon joten me päätettiin miehen kanssa ostaa tollerin pentu. Tolleri, josta aina olen haaveillut. Bella muuttikin meille sitten helmikuussa -08. Rankkaahan tämä on ollut, elämä kahden pennun ja lapsen kanssa. Rankkaa, mutta myös niin antoisaa. Nyt alkaa jo tietenkin helpottaa kun Bellallakin on ikää enemmän. Olemmekin Bellan kanssa käyneet haukiputaalla, activ dogin treeneissä. Pentukurssi oli hintava, mutta hintansa arvoinen. Ehdottomasti on kannattanut maksaa kurssista.
Toivottavasti pääsemme vielä jossain vaiheessa pentukurssi kakkoselle.

Vauva-asia taas....
Ei edistystä, ei niin minkäänlaista.
Joku, mikälie häiriö on, ei menkkoja kuin joka toinen kuukausi. Ne kyllä ne verikokeetkin siellä on odottamassa... Pitäisi ne käydä otattamassa, saataisiinhan niistä edes jotain tietoa. Pitäisi vaan saada aikaiseksi käydä ne otattamassa....
Mutta se ainainen neula pelko, tai ei ehkä pelko, inho, inho niitä kohtaan on se suurin syy siihen miksen sinne ole vielä mennyt...
Mutta pakko se on, josko sitten ensi viikolla??

Yritän, yritän jatkossa päivittää kuulumisia enemmän, jos en muuten niin ehkä koirankouluttamis merkeissä?

Aika kuluu, jutut hiipuu..

Näinhän siinä aina on käynyt, alussa innolla kirjotan. Bloggaan joka päivä. Sitten se pikku hiljaa jää ja jää.
No, yritetääs taas jatkaa, katsellaan mitä tuleman pitää.
Eli, no veljelle syntyi sitten poika, pari päivää lasketun ajan jälkeen.
(en tosin vieläkään muista pojan syntymä päivää, mut ehkä sitten joskus)
Eilen pojalla olikin sitten ristiäiset, me ei tosin paikalla oltu.
Poika sai kauniin Mika nimen. Mika Antero.
Puoli kaima omalle lapselleni.

Omaan lapseeni siirtyen, niin en voi kuin ihmetellä ihmisten käsityksiä asioista joista he eivät tiedä.
Eli meidän lapsemme Toni "kärsii" huomattavasta puheen kehityksen viiveestä.
Ja olemme mieheni kanssa joutuneet kokemaan ennakkoluulot ihan toden teolla.
Eli siis, nyt ollaan lähdetty siitä että kun vietimme 2 viikkoisen jakson foniatrisella osastolla tutkimuksissa siitä missä nyt mennään.
Päätettiin sitten että meille otetaan käyttöön tukiviittomat tämän hetkisen kommunikoinnin avuksi.
No ensin minä sain taistella miehen kanssa siitä että miksi nämä meille käyttöön tulee. (hän oli sitä mieltä että sen lapsenhan ei nyt tarvi puhua kun se osaa viittoa)
No sain selitettyä hänelle miksi me näin mennään. Seuraava etappi, anoppi. Anoppini on ihana ihminen, mutta ei sieltä helpoimmasta päästä.
Samaa jankkausta, senhän ei tarvitse puhua mitään jos viittoo ja hänhän ei ala lapselle joka kaiken ymmärtää, viittomaan.
niinpä, noinhan minäkin ihan ensimmäisenä ajattelin. Sitten kun me saatiin oikeasti anoppikin uskomaan se, mitä me on ajettu takaa koko ajan, kaikki meni jonkin aikaa tosi hyvin...kunnes...
Mun puolelta tulee aivan älyttömästi negatiivista palautetta.
Mun mummu, sanoi että mitään tuollaisia höpöhöpö juttuja tarvita, se lapsi alkaa puhumaan ja sillä siisti.
Okei, ei kukaan missään vaiheessa ole sanonutkaan sitä etteikö näin ole, mutta todellisuudessa olemassa on sellainen riski, ettei hän ala. Ei kukaan voi sitä taata että just meidän lapsi puhuu.
Ei kukaan voi taata sitä etteikö hän puhu.
Mutta onko kukaan ajatellut sitä, että meillä on fiksu lapsi?
Meidän lapsi KÄRSII siitä kun ei saa itseään ilmaistua!
Toni ei ole tyhmä, hän tajuaa jo sen että hänen pitäisi puhua, että hänen muut kaverinsa jo puhuu.
Ja se onni, kun hän saa viittomalla ilmaistua itseänsä niin että mekin häntä ymmärrämme.
Ei kukaan tiedä sitä tuskaa, kun pitää sanoa omalle lapselleen, ei äiti ymmärrä!
Ei kukaan muu kuin se henkilö joka näiden asoiden kanssa painii.
Ja luojan kiitos tutustuin muutamaan ihmiseen siellä fonilla, jotka oikeasti painivat samojen ennakkoluulojen, vaikeuksien parissa.

Lapsen kaipuu..

Vauvoja siellä, vauvoja täällä.

Kuulin eilen illalla, että eräs entisistä hyvistä ystävistäni oli saanut poika vauvan syyskuun lopulla.
Aika jännää sinänsä, kun tää samainen ihminen viime keväänä kertoi kun tuli puheeksi lapset, että heilläkään ei ole miehen kanssa vielä tärpännyt, vaikkakin oli jo silloin raskaana.
Miksi valehdella?
En mä rikki mene jos mulle kerrotaan että joku saa lapsen, mä itken ne itkut kotona, jos tarve vaatii. Ja yksin.
Toki hän on tiennyt meidän tilanteen ja onko sitten lie pelännyt mun reaktiota?
Ken tietää, hän itse varmaankin.
Vai olenko niin huono "ystävä" ettei minulle tuota voi kertoa?
Tämän samaisen ystävän kanssa me ollaan koettu mahottomat ja mahdolliset, siksi tämä asia minua mietityttää.
Tosin ei hän tullut häihinkään, vaan miten olisi voinutkaan?
Viimesillään raskaanahan hän on ollut.

Sitten, nyt odotellaan aikaa millon veljelle tulee lähtö?
Perjantaina niillä on laskettu aika.
Toki tätinä odotan jo itsekkin innolla aikaa jolloin näen pienen veljenpoikani.
Ystävänä, odotan innolla näkeväni parhaan ystäväni lapsen.
Äitinä, joka kaipaa omaa lastaan, odotan tuota päivää kauhulla.
Tokihan meillä jo on lapsi, ja rakas lapsi onkin, sitä en vähättele millään tavoin. Kiitän luojaa (vaikka en millään tavalla uskovainen olekaan) siitä että minulle on se yksi lapsi suotu.
Mutta tämä toisen lapsen kaipuu, se tuntuu toisinaan fyysisenä kipuna.
Haluan tuntea pienen lapsen rinnoilla, haluan tuntea ja kuulla sen tuhinan mitä sieltä kuuluu. Haluan hoitaa ja rakastaa sitä pientä viatonta lasta joka on täysin riippuvainen minusta, äidistään.
Haluan lapsen.

Voin siis sanoa että tämä on vauvakuumetta pahimmillaan.
Odotan siis aikaa, jotta saamme lapsen syliimme.
Toivon niin.

Ihana, suloinen pentu!

Koiran-pentu elämää:

Kuinka onkaan ihana se tuoksu, se vauva-koiran ominainen tuoksu?
Sitä joko vihaa tai rakastaa.
Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen kastiin.
Se tuoksu on jotenkin niin ihana ja se kuinka pentu oppiessaan luottaa kaikkeen mitä teet, luottavaisena seuraa jokaista askeltasi.
Ja mikä onkaan ihanempaa, kuin ne vaaleanpunaiset, pehmeät kuin sametti, tassunpohjat?
Paljas maha ja ne kootut nukkuma asennot? Tassut taivasta kohti, maha pullottaen, kieltä lipottaen, tuhisten se nukkuu.
Olen aivan myyty!

Ja kuinka toisaalta kaikki voikin olla niin raivostuttavaa!
Tänään, töistä tullessani, kävelin makuuhuoneeseen ihmetellen langan pätkiä...
Makuuhuoneessa kiva yllätys, meidän jenkkisängyn kulma, purtuna.
Keittiön tuolin jalka, purtu.
Pekan kännykän laturin johto, kolmesta kohtaa poikki.
Kannettavan hiiri, kahdesta kohti poikki.
Mikä ihaninta, ovat ilmeisesti yhdessä täällä Iitun kanssa touhunneet, kun makkariin oli päästy.
Sinne ei ole mitään asiaa sillon kun ei kotona olla...Joten Veera sitä ovea nyt auki ei ole saanut.
Sitten sitä pas*** ja kus** joka paikassa...
MOLEMPIEN!
Iitu alkaa näköjään sitten nyt reagoimaan tähän pennun tuloon tällä keinoin.
Tai sitten ne vaan yhdessa suunnittelee kaikki jutut täällä keskenään.
Ja kun me ollaan sinänsä onnellisessa asemassa että tää meidän talo on paritalo ja mun vanhemmat asuu tuossa toisella puolella (me omistetaan koko paritalo), joten koirat ei ole edes pitkiä aikoja keskenään.
Isäni käy niitä hoitamassa ja käyttämässä ulkona. Vaikkakin Iitu on käytetty lenkillä jo ennen töihin menoa. Tätä Veeraa ei saa vielä kävelyttää pitkiä aikoja, jotta selkä pysyy vahvana.

Ihanaa kun just olet saanut päivällä siivottua oikein kunnolla, täällä on jo nyt pissalehtiä siellä täällä. Toki pentua käytetään usein ulkona, mutta tää Veera on sellanen että se pissailee vain pikku pissoja sinne tänne.
Sitten on sanomalehtiä siellä täällä...
Huoh....

Eli tää on sitä karmeeta, ihanaa vauva-koira aikaa. <3

jatkuu...

Aiemmasta..

15.10.2007 - 11:35

Luin noita vanhempia tekstejäni, ja mieleen tuli kaikki ne ajatukset mitä silloin päässäni pyöri.
Välimme on tähän ystävääni korjaantuneet, ja vihastuksissaan tuli sanottua enemmän, mitä ois pitäny sanoa.
Katkeruuttahan päälimmäisenä oli.
Sekä ajatus siitä, että tuon piti olla myös meidän yhteistä aikaa. Meidän piti kantaa ja odottaa ne lapset yhtä aikaa.
Me OLTIIN raskaana yhtä aikaa. Lasketut ajatkin oli muutaman viikon erolla.
Se oli se joka siinä eniten satutti. Ja tottakai Laura sen ymmärsi, miksi mä niin tein ja miksi mä en mitään kertonut.
Mutta se että eihän Laura, tai kukaan muukaan voinut ymmärtää sitä mitä minä TUNSIN sisälläni. Ei kukaan joka on keskenmenon kokenut voi silti ymmärtää sitä, että niitä on useita takana.
Pelastukseni oli se kun liityin useiden keskenmenojen saaneiden postitus listalle.
Siellä ne ajatukset oli joka päiväistä.
Sain silti iloita siitä, että tilanteeni oli hyvä, moneen heihin verrattuna.
Mulla on jo lapsi ja se lapsi on tärkein asia elämässäni, ei mikään sitä voi multa viedä pois.
Sitä rakkautta mitä tunnen lastani kohtaan.
Moni heistä ei koskaan saa kokea sitä tunnetta.
Toivon vain että jokainen heistä jonain päivänä saisi tuntea äitiyden onnen.

Toki ajatuksissani oli silloin myös se realismi, että se lapsi ei ole meidän, siitä ei koskaan tule meidän, me ollaan sen lapsen täti ja setä ja Toni on sen serkku.
Ja realistinen olen siitäkin, että meillä tulee olemaan se toinen lapsi, jossain vaiheessa, oli se sitten vaikka 10 vuoden päästä, mutta se tulee olemaan.

0 kommenttia | Kommentoi | Ilmoita asiaton viesti

Aikaa on mennyt

15.10.2007 - 11:23

Ja kaikesta tästä on pitänyt kuntoutua.
Mun piti jättää kaikkia vauvahössötykset pois, ja oli vaan pakko nousta sieltä risukasasta ja ajatella jotain muuta, ei mitään mikä liittyis vauvoihin.
Onneksi se sitten onnistuikin.
Nyt sitten odotellaan millon sieltä se veljen lapsi syntyy, niillä on perjantaina laskettuaika.
Eli aikaa tosiaan on kun olen viimeksi tänne kirjoittanut.
Nyt mulla onkin aika neuvola-lääkärille joka sitten varmaan sitä lähetettä laittelee eteenpäin.
Saadaan jotaink konkreettista tapahtumaan, mikäli tässä vaiheessa niin enää voi käydä.
Ja sitäkään kun ei tiedä kuinka pitkälle se venyy, aika siis, kun just uutisia luin tehyn sivuilta, että pohjois-pohjanmaan sairaanhoitopiiristä sanoo 1500 sairaanhoitajaa itsensä itrti, mikäli palkkatoiveisiin ei suostuta.
Siis tää on mun mielestä ihan hyväksyttävää että ne yrittää saada itselleen sen palkankorotuksen ja on toivottavaa että he sen saavat, kyllä he siitä työstä sen ansaitsevatkin.
Mutta aivan varmasti tiedossa on myös se että jos tämä tehyllä menee läpi, seuraa useampien eri alojen uhkailut perästä.
Ja kaikki tämä on jostain muualta pois.
Itse lähihoitajana tiedän mitä se työ on joten kyllä hoito-alalla ansaitaan kunnon palkat. Ei ne lääkärit siella osastoilla ole niitä potilaita hoitamassa, lääkärit tekee diagnoosit, sairaanhoitajat ne hoitaa.

jatkoa..

Antibiootti kuuri...

16.04.2007 - 20:11

Kolme päivää maattu sängyn pohjalla, keuhkoputkentulehdus.
Eilis ilta menikin sitten istuessa päivystyksessä, meni henki niin ahtaalle että hyvä kun mistään rööristä enää happea sai.
Keuhkoputken tulehdushan se sitten oli, vaikkakin kyllähän mä sen jo tiesin.
Ainahan mulla se on, joka ikisen flunssan yhteydessä. Kai se vissiin on jotenki astmaatikon kirous tai jotain?

Huomasin sentään sanoa siinä kaikessa hötäkässä sille lääkärille etten tiedä olenko raskaana vai en.
Menkat on nyt sitten 4 päivää myöhässä.
Eihän se paljoa ole, mutta myöhässä ovat joka tapauksessa.
Nyt en ainakaan ole ressannu koko tilannetta, en järinkään ole ajatellutkaan koko vauvan yrittämistä.
Enemmänkin olen keskittynyt hoitamaan ajatuksiani, ja toipumiseen keskenmenosta.

Ärsyttävä yskänpuuska!

Sais tästä jo kuntoutua, pääsis lenkillekkin jo.
Yks toinen tavoitteistani onkin että saisin muutamia kiloja puotettua. Tai enemmänki kun muutama.
Sekin vois auttaa tätä vauva projektia.
Mutta nyt ruan kimmppuun, eka kerta kun ruoka maistuu.

Niimpä niin, ruoasta puhuminen yhtä aikaa laihtumisen kanssa...*hakkaa päätä seinään*

Toisaalta, olenhan jo kolme päivää ollut syömättäkin...

jatkuu

Kateus, yksi seitsemästä kuoleman synnistä?

12.04.2007 - 08:29

Eilen käytimme miehen kanssa veljeäni ja hänen eksäänsä np-ultrassa, kaikki oli hyvin, ja siellä nämä tulevat vanhemmat onnellisena katselivat vauvansa kuvia.
Tottakai!
Katsoisin itsekkin, jos olisin samassa tilanteessa. Sehän se tässä pahaa sitten tekeekin, meidänhän piti olla samassa tilanteessa.
Meidän piti olla samoissa viikoissakin, parin päivän heitto vain.
Tuli tunne, tuon olisi pitänyt olla meidän vauva.
Ei äidin joka lapsen halusi, mutta ei perhettä sen lapsen ympärille.
Ei isän joka antoi liian helposti periksi.
Meidän joilla oli valmiudet antaa lapselle perhe jonka se ansaitsee.

Onneksi tajusin, nämä ovat epärealistisia ajatuksia, kukin taplaa tyylillään.
Jokaisella on oikeus saada lapsia, tehdä lapsia, olin minä siitä mitä mieltä tahansa.

Olen vain kateellinen, miehenikin oli.
Ollaan me kuitenkin sitä toista lasta odotettu jo niin kauan, muuta ei olla saatu aikaiseksi kuin keskenmenoja. Tai minä en ole pystynyt tekemään sitä, mitä naisen pitää tehdä.

Aloin miettiä elokuvaa Seitsemän, yksi lemppareistani.
Kuinka osuvaa, kateus, yksi kuoleman synneistä.
Koska tajusinhan sen, olin vain kateellinen, ehkä hieman katkerakin.

Minun on nyt vain keskityttävä siihen, että olen tuon tulevan lapsen täti.
Olinpa mitä mieltä tahansa "ystävästäni", niin olen silti tuon lapsen täti.
"Ystävä", lainausmerkeissä siksi, koska tämän kyseisen henkilön piti olla paras ystäväni, sitä hän olikin, viimeiset 3 vuotta.
Mutta nämä sanat kuultuani:
"Minä en voi ymmärtää mikä siinä lasten tekemisessä niin vaikeata on, oletko niin saamaton, ettet voi lasta kansaa sisälläsi?"
Katkaisi tuon siteen, lopullisesti.

IKINÄ, en ikinä anna anteeksi noita sanoja.