Lapsen kaipuu..

Vauvoja siellä, vauvoja täällä.

Kuulin eilen illalla, että eräs entisistä hyvistä ystävistäni oli saanut poika vauvan syyskuun lopulla.
Aika jännää sinänsä, kun tää samainen ihminen viime keväänä kertoi kun tuli puheeksi lapset, että heilläkään ei ole miehen kanssa vielä tärpännyt, vaikkakin oli jo silloin raskaana.
Miksi valehdella?
En mä rikki mene jos mulle kerrotaan että joku saa lapsen, mä itken ne itkut kotona, jos tarve vaatii. Ja yksin.
Toki hän on tiennyt meidän tilanteen ja onko sitten lie pelännyt mun reaktiota?
Ken tietää, hän itse varmaankin.
Vai olenko niin huono "ystävä" ettei minulle tuota voi kertoa?
Tämän samaisen ystävän kanssa me ollaan koettu mahottomat ja mahdolliset, siksi tämä asia minua mietityttää.
Tosin ei hän tullut häihinkään, vaan miten olisi voinutkaan?
Viimesillään raskaanahan hän on ollut.

Sitten, nyt odotellaan aikaa millon veljelle tulee lähtö?
Perjantaina niillä on laskettu aika.
Toki tätinä odotan jo itsekkin innolla aikaa jolloin näen pienen veljenpoikani.
Ystävänä, odotan innolla näkeväni parhaan ystäväni lapsen.
Äitinä, joka kaipaa omaa lastaan, odotan tuota päivää kauhulla.
Tokihan meillä jo on lapsi, ja rakas lapsi onkin, sitä en vähättele millään tavoin. Kiitän luojaa (vaikka en millään tavalla uskovainen olekaan) siitä että minulle on se yksi lapsi suotu.
Mutta tämä toisen lapsen kaipuu, se tuntuu toisinaan fyysisenä kipuna.
Haluan tuntea pienen lapsen rinnoilla, haluan tuntea ja kuulla sen tuhinan mitä sieltä kuuluu. Haluan hoitaa ja rakastaa sitä pientä viatonta lasta joka on täysin riippuvainen minusta, äidistään.
Haluan lapsen.

Voin siis sanoa että tämä on vauvakuumetta pahimmillaan.
Odotan siis aikaa, jotta saamme lapsen syliimme.
Toivon niin.